Sateenkaari

Lisää juttelua

Juttelin tänään uudestaan ex-M:n kanssa. Se lähetti ensin vointitiedustelut tekstarilla ja vastasin siihen. Loppujen lopuksi soitti myös perään.  Ex-M:aa oli jäänyt vaivaamaan eilinen puhelu. Silloin kun kyselin noita tulevaisuus asioita, niin siinä oli läsnä jotain puolituttuja, jotka eivät tienneet näistä meidän kuvioista.  Siitä tuo outous ja välttely. Olisi tietysti ollut fiksua sanoa, että ei pysty puhumaan nyt. Näköjään olen yhden asian hänestä unohtanut. Sen, että hän kuuntelee kyllä vaikka ei siltä aina vaikutakaan, miettii asiaa ja palaa siihen myöhemmin. 

Puhuimme tuosta tauko-asiasta niin, että kyllä tuon tauon täytyy olla jotain parisen kuukautta.  Molemmat tarvitsevat aikaa miettiä asioita itsekseen ja ehkä tehdä muutoksia itsessään. Joka tapauksessa koin sen ahaa elämyksen, että en minä juuri nyt pysty seurustelemaan kenenkään kanssa, en ex-M:n enkä kenenkään uuden.  Tarvitsen aikaa itselleni saadakseni itseni taas tasapainoon. Sitten vasta voi miettiä uudelleen yrittämistä ja muutosten tekoa. Muutosten tekoahan tämä edellyttää varmasti molempien osapuolten osalta. Se ei voi onnistua juuri nyt, ei ennen kuin tilanne (ja minä) on vähän rauhoittunut.

Tiedän, että otan tässä tietoisen riskin. Saattaa olla suru puserossa taas parin kuukauden päästä. Toisaalta myös ex-M ottaa riskin, sillä yhtälailla minä saatan muuttaa mieleni tuossa parissa kuukaudessa. Hän ei ole kuitenkaan minua hylännyt ja on myös halukas tähän. Tämän selkä onnettomuuden jälkeen hän on joka päivä kysellyt vointia tekstarilla tai puhelimitse, tuskinpa vaivautuisi jos en mitään enään merkitsisi.  Joten tämä asia ei vaan ratkea vielä, mitään varmuutta ei ole. Aika näyttää. Toki voisin heti kättelyssä luovuttaakin, mutta minulla on tässä myös yhtälailla mahdollisuus voittaakin.  Joka tapauksessa nyt on aika keskittyä itseeni, sitä ei voi välttää jatkoin tästä yksin eteenpäin tai sitten kohti mahdollista uutta yritystä.

Sitten vielä terveydentilasta. Selkä on ehkä aavistuksen parempi, mutta ei tosiaankaan kunnossa. Istuskelu saa aikaan särkyä jalassa ja selkä tuntuu kyllä aika jäykältä. Onneksi sain huomiseksi ajan selkähoitoon. Viime syksynä kun sain toiselle puolelle alaselkää noidannuolen, niin tuo hoito auttoi paranemiseen aika keskeisesti. En olisi varmaan tuolloin selviytynyt niin nopeasti takaisin töihin, jos tuota hoitoa en olisi ottanut. Huomenna menen myös uudestaan työpaikan lääkärille. Siis tuon hoidon jälkeen.  Nyt tällä hetkellä en ainakaan pysty istumaan 8 tuntia tietokoneen äärellä, joten todellakin toivon, että tuo hoito tekisi ihmeitä. Tilanne työpaikalla on kuitenkin sen verran kimurantti, niin että tälläiset sairaslomat ei siihen oikein sovi.

Kai tämä alkaa olla ohi…

Mulla oli sellainen tunne, että ex-M soittaa mulle vielä tänään illalla. Niinhan se soittikin ja kyseli vointia. Oli jotenkin lyhytsanainen ja välttelevä. Toivotteli hyvää viikonloppua ja pikaista paranemista.  Aloin sitten ahdistelemaan muutamalla kysymyksellä, että miten kauan tässä tilanteessa roikutaan ja miten tässä nyt edetään.  En kyllä saanut oikein tolkkua sen puheista. Sanoi, että mun pitäisi tietää. Sanoin siihen, että enhän mä voi tietää jos et sano mitään. Siihen ex-M vastasi, no että hän soittaa minulle viikonloppuna.  Mikä ihme siinä voi olla, että ei voi asioita sanoa suoraan? En vaan tajua…

No, alkaa varmaan olla selvää, että tää juttu on nyt tässä.  Mitä muutakaan toi välttely voi tarkoittaa. En vaan tajua miksi sitten tähän piti sopia toi taukojuttu.  Miksi piti antaa jotain toivoa? Viikonloppuna tähän on saatava selvyys, ei enää kiemurtelua ja venkoilua.  Jos en mitään selvää vastausta saa, niin sitten joudun tämän asian varmaan viemään päätökseen. Ehkä se onkin se mitä ex-M toivoo, että minä vapautan hänet vastuusta ja syyllisyydestä. 

Valokuvia

Jäin eilen miettimään sitä, mitä tuolla Aniksen blogissa puhuttiin. Eli siis sitä, että miten joku tietty ihminen jättää sydämeen pysyvän jäljen tai arven. Minulle tuollainen henkilö on ehdottomasti ex-X. Viimeisestä kerrasta kun tapasimme on kohta kolmisen vuotta, varsinaisesta erosta on jo yli kolme vuotta.  Kolmessa vuodessa ehtii unohtua aika paljon ja voin varmaan sanoa, että onneksi unohtuu.

Kaivelin kaapista esiin vanhoja valokuva-albumejani, joissa on kuvia ajalta ennen kuin tunsin ex-X:n, ajalta kun olimme samassa harrastuksessa, mutta vain ystäviä ja sitten ajalta kun olimme suhteessa.  Täytyy sanoa, että paljon asioita on unohtunut. En muista enää miltä hän tuntui, tuoksui (no tuoksun ehkä saattaisin vielä tunnistaa), ilmeitä, ääntään ja puhetapaansa. Se minkä parhaiten muistan on hänen tapansa koskettaa ohimennen hellästi, niin että sitä tuntee olevansa toiselle tärkeä. Se mitä hänestä kaipaan on se mieletön hassuttelukyky ja se miten hän sai minut nauramaan joskus ihan hysteerisesti. Vaikka katsoinkin kuvia erilaisista paikoista missä olemme olleet yhdessä, niin en saa kiinni oikein mistään tunteesta. Ne ovat vain valokuvia. Kuitenkin valokuvia katsoessani voin vielä ymmärtää miksi ihastuin häneen, onhan hän kuvissa edelleenkin viehättävä mies.

Oikeastaan eniten minuun vaikutti omien kuvieni katsominen pitkältä ajalta.  Se mikä niissä liikutti oli se, että näytin suurimmassa osassa kuvia hymyilevältä, onnelliseltä, jopa säteilevältä, itsevarmalta ja luottavaiselta.  Mihin tuo ihminen on nyt kadonnut? Mihin on kadonnut elämästä nauttiminen ja luottavaisuus tulevaisuuteen. Tuntuu, että olen tosiaan vain varjo entisestä. Suoritan elämää, mutta en osaa siitä nauttia.  Ehkä tämä on sitten se todellinen arpi sydämessä. Ex-X on tietenkin aina jälkenä tai oikeastaan arpena sydämessäni, mutta sellaisena joka ei enää juurikaan tunnu. Todellinen haava on se, että en pysty elämään täyttä elämää.  Suoritan pakolliset rutiinit ja velvollisuudet, mutta se hauskuus ja nauttiminen puuttuu. Hymyilenkin harvemmin kuin ennen. Osa minusta on tainnut hukkua matkan varrella

Ja onhan minulla sydämessä tuore haavakin tai ehkä koko sydän on vereslihalla. On kuitenkin selvää kuka tuon kivun siellä nykyään aiheuttaa. Uusi kipu on korvannut vanhan. Jos tässä tuoreimmassa erossa ei muuta järkeä pysty näkemään, niin ainakin se on vienyt vanhan aristuksen pois.  Toisaalta olen tänään ja eilen ollut melko tasaisella mielialalla, enemmän kuitenkin sillä puolella, että mikään ei tunnu miltään.  Ehkä noilla särkylääkkeillä on vaikutuksensa, ehkä ne turruttavat sitten ihan kaiken.

Ex-M soitteli eilen ja kyseli vointiani. Hänhän näki kun loukkasin selkäni harrastuksessa ja kyllähän hän silloinkin heti kysyi, että mitä tapahtui.  Soitti siis ja kysyi, että olenko kunnossa ja oli pahoillaan kun kuuli, että olin joutunut useammaksi päiväksi sairaslomalle.  Sanoi myös, että lepo tekee varmasti mulle nyt hyvää.  Mistään muusta ei sitten puhuttu eikä mitään tapaamisia ole sovittu.  Toisaalta olenkin aika uupunut, niin että en varmaan jaksaisikaan mitään selvitellä.  Ja fiilikset on enemmän niin, että olen eronnut kuin se että olen tauolla tuosta suhteesta. Olo on sangen tyhjä, lähinnä turta ja tunteeton, vailla mielihaluja tai haaveita.

Sitten vielä lyhyt katsaus sairaskertomukseeni. Yön sain nukuttua hyvin, tosin särkylääkkeen turvin. Tuntuu siltä, että särky jalassa on vähentynyt, mutta kipeän kankun päällä istuminen ei edelleenkään onnistu.  Jotain pientä edistymistä on siis nähtävissä…

Sairaslomalle

Pääsin siis aamupäivästä työpaikan lääkärille näyttämään selkääni. Pahimmillaan voisi olla välilevyn repeämä, mutta luultavasti vaan iskiaksen tyyppinen vaiva. Onneksi.  Tämä viikko sairaslomaa, mömmökuuri ja perjantaina uudelleen lääkäriin. Istumista pitää vältellä ja muutenkin pitää vähän hissutella. Kyllä ottaa päähän!

No ehkä pitää ottaa tilaisuudesta vaari ja eroterapioida itseänsä. Kun jotenkin koen, että näiden kipujen ja ongelmien taustalla on ero.  Kun tapahtuu jotain ikävää tai on liikaa stressia, niin mun kroppa reagoi. Yleensä hartia- ja selkäkivuilla ja myös vatsaongelmilla. Toki työstä tuleva kuormituskin vaikuttaa ja sitten tosiaan töissä olleet viimeaikaiset muutokset ja paineet.  

Ah, nyt kyllä täytyy yrittää löytää joku parempi asento läppärillä kirjoittamiseen, kun istuminen ei nyt oikein tunnu hyvältä ja sitä kehoitettiin välttämään.

Auts

Voi hitto, nyt se tapahtui, mitä olen pelännyt. Kroppa nimittäin on alkanut tosissaan kremppaamaan. Tänään harrastuksessa loukkasin vähän selkääni ja nyt kipua tuntuu alaselässä ja jalassa. Arvasin tän, että ero ja stressi ei tee hyvää terveydelle ja sen takia yritinkin pitää huolta itsestäni.  Kävin hierojalla ja olen venytellytkin. Tämä on kyllä tuttu juttu. Ex-X eron jälkeen selkää jouduin hoidattamaan 500 euron edestä. Selkeästi suru pakkautuu mulla ensin hartioihin ja hiipii sieltä sitten alaselkään. Just tätä en kaivannut, kun työssäkin on niin paljon paineita. Toivottavasti sentään pääsen huomenna sängystä ylös!

Maanantain mietteitä

Lauantain keskustelun jälkeen olo on vähän rauhoittunut. Lauantai-iltana oli melkoisen tuskainen olo, mutta nyt on vähän tasaantunut. Eilen näin ex-M:n harrastuksessa ja se tervehti iloisella hymyllä mua. Ehkä senkin taakka on vähän keventynyt.

Vaikka olo on vähän rauhoittunut, niin siltikin olen enemmän tappiomielialalla kuin uskoisin, että tästä vielä tulee jotain. Erotyö siis jatkuu, vaikka pieni toivo on mielessä, että asiat vielä järjestyisivät.  Mitään uutta tapaamista ei ole sovittu, mutta ehkä sellainen vielä ilmaantuu lähitulevaisuudessa.

Kuitenkin tuntuu, että ei ex-M:n tunteet ja odotukset ole ihan täysin kadonneet, vaikka se onkin jonkin verran etäinen. No, olenhan mäkin tietenkin tässä tilanteessa etäinen. Lauantaina ex-M kyseli mun ystävistä. Sanoin, että mun ystävät eivät ole pahemmin olleet kiinnostuneita mun erosta ja on ollut vähän hylätty olo. En siis tarkoita teitä virtuaaliystäviä, vaan noita muita. Joka tapauksessa tuota sanoessani mulla tuli kyyneleet silmiin ja siinä sekunnissa ex-M otti mua kädestä kiinni ja lohdutti. Ymmärsin rivien välistä, että sekin on tuntenut olonsa tosi yksinäiseksi.

Ei tässä auta kuin jonkin aikaa ottaa päivä kerrallaan.  Täytyy saada myös työasiat jotenkin järjestykseen. Toivottavasti joku pomo nyt tällä viikolla edes kertoo, miten tarkalleen tämä muutos vaikuttaa mun työhön.  Näköjään on sangen epämääräistä sekä työssä että yksityiselämässä, ihme vellomista…

Juttelut :(

Tapasin tänään ex-M:n, oli vähän vaisu tunnelma. Syötiin yhdessä ja istuttiin sen jälkeen alas lasilliselle. Ja puhuttiin tietysti. Ex-M kertoi mitkä asiat ovat hänen mieltään painaneet ja miksi joulun jälkeinen “räjähdys” tapahtui. Kerroin minua vaivanneet asiat ja sen että minusta tuntuu, että häntä saattaa vaivata vielä jotkut vanhat asiat. Sanoi, että se on mahdollista ja että hänen täytyy miettiä sitä. En kuitenkaan saanut selvyyttä, miten voimakkaat tunteet hänellä on. Jotain täytyy olla, että vaivautuu keskustelemaan.  Muutenhan sitä voisi kävellä pois vaan ja jatkaa elämäänsä.  Ahdistaa tuollainen epämääräisyys.  Itselläni kun asia on aika selvä: joko rakastan tai sitten en. Ei siltä väliltä. Ja jos rakastan, niin teen kaikkeni, että homma saadaan toimimaan. Vaikea motivoitua, kun toinen ei sano mitään selvää, vaikka asiasta kysyy. Itse tulkitsen tuon negatiiviseksi, mutta voihan myös olla, että toinen osapuoli ei uskalla sanoa liikaa. En tiedä. Mun uskollinen tyhmä sydämeni rakastaa silti. Toivottavasti ei yksipuolisesti.

Sen verran on kuitenkin sovittu, että nyt ollaan tauolla ja selvitetään asioita. Eikä ketään muuta sekoiteta kuvioihin, vaan annetaan aikaa itsellemme ja tämän asian selvittelylle. Varmaankin kumpikin tarvitsee aikaa tehdäkseen selvää tunteistaan ja ajatuksistaan. Löysässä hirressä roikun siis, tyhmä kuin olen :(  Jotenkin vaan tuntuu, että kaikki toivo on mennyttä. En pysty kääntämään tätä positiiviseksi, ehkä olen vaan liian väsynyt. Ex-M:lta tuli vielä tekstari, jossa se kiitti jutteluista ja toivoi, että se auttaisi meitä ymmärtämään toisiamme paremmin kun seuraavan kerran tapaamme.  Niin ja pyysi olemaan vahva.  Kiitin myös jutteluista ja sanoin, että olen yrittänyt yli 3 vuotta olla vahva, mutta nyt en enää jaksa olla. Tuntuu vaan, että en jaksa mitään ja rinnassa asuu ahdistus. Itkettää.

Mäkin sitten

Anis haasteli blogissaan kaikki lukijat listaamaan 5 kaunista asiaa itsestään. Käyn sitten hommaan kiinni. Voihan se olla hyvä varsinkin nyt, kun mieli on ollut maassa. Tässä tulee:

• Silmät, tummansiniset ja melko suuret. Ihan aito väri eikä peräisin piilareista kuten monet on luulleet. Onpa joku niitä kutsunut noidan silmiksikin…
• Hymy, tarttuva. Pitäisi vaan taas muistaa hymyillä useimmin.
• Kädet, pienet, pitkäsormiset ja kaarevat kynnet. Pehmeät, joten miehet tarttuvat aina käsiin kiinni.
• Peppu, pieni ja kohtuullisen napakka (ainaskin omasta mielestä). Voiko naisen peppu olla koskaan liian pieni???
• Pehmeä  iho, kehua on tullut.  Tosin kerran ulkomailla eräs mieshieroja kehui tästä aiheesta. Yäk, ei tuntunut ihan hirveän kivalta. Päätin, etten sille hierojalle ainakaan mene enää ikinä, jotain rajaa kommenteissakin pitää olla.

No ihan kiva, että nippa nappa löytyi 5 kohtaa. Ei sitä nyt sitten olla mikään täysi monsteri, jota lapsetkin ja eläimet pakenee Musta vaan olisi niin kiva saada kehuja mun luonteesta eikä ulkonäöstä, siis niinkuin periaatteessa. Mieluimmin kuulisin, että olen mukava tyyppi kuin että sullahan on hyvät perät. Tajuutte varmaan mitä tarkoitan.

Nyt alkaa hermostuminen nousemaan vähitellen, kun illan tapaaminen lähestyy. On jotenkin niin väsynyt olo ja ajatukset ihan sekaisin. Epävarmuus on raastavaa ja kuluttaa voimia…. Raportoin sitten myöhemmin, menee ehkäpä sunnuntain puolelle.

Uusia käänteitä

Eilen illalla en ehtinytkään tänne kirjoittelemaan, kun yhtäkkiä alkoi tapahtumaan ja illan ohjelma meni uusiksi. Juuri kun olin matkalla harrastukseen, sain tekstarin ex-M:lta. Kyseli, että olenko tulossa harrastukseen ja voitaisiinko tavata harrastuksen jälkeen. Suostuin ja tavattiin läheisessä ruokapaikassa.

Totesimme, että kumpikaan ei voi hyvin eikä ole tyytyväinen tilanteeseen. Molemmat on surullisia, onnettomia ja laihtuneita. Ex-M oli pahoillaan ja pyysi anteeksi tuota erotapahtumaa. Hänen vikansa täysin, että tilanne kehittyi noin. Mopo karkasi käsistä, kun jonkin aikaa vallinnut tyytymättömyys ja ahdistus nousi voimakkaasti pintaan. Ei kuulemma itsekään tajua, mistä se puuska nousi noin yhtäkkiä. Ja sitten kaikki kävi niin nopeasti, avaimet palautettiin ja tavarat noudettiin pois mun luota.

Nyt on alustavasti sovittu, että kyseessä ei ole lopullinen ero vaan tauko, jonka aikana yritetään saada asiat selvitettyä ja korjattua. Katsotaan saadaanko ongelmat ratkaistua, niin että molemmat voivat olla tyytyväisiä.  Tunteita kun löytyy molemmin puolin. Sanoin, että molempien on opittava sanomaan itseään vaivaavista asioista ajoissa ennenkuin ne tosiaan paisuvat räjähdykseksi. Molempien meistä on sitouduttava tekemään joitain muutoksia, jotta homma saadaan toimimaan, niin että molemmat voivat olla tyytyväisiä.

Mitään varmaa ei siis ole vielä, paitsi se, että jatkamme lauantaina asioiden selvittämissä illallisen merkeissä. Varmasti on tulossa pitkälliset, vaikeat ja tuskallisetkin keskustelut, mutta jotenkin kuitenkin uskon, että ne voidaan hoitaa ilman riitelyä tms. Ehkä kumpikin on nyt valmis puhumaan täysin rehellisesti ja avoimesti asioista, nyt kun on vielä tilaisuus korjata asiat. Kaikkea toivoa ei siis ole vielä menetetty, toiveikkuus nostaa hieman päätään,  mutta samaan aikaan pelottaa niin pirusti. Meneekö tämä taas pieleen joko heti tai sitten muutaman kuukauden päästä? Olen päättänyt ottaa ainakin sen riskin, että selvitetään asiat. Paljon on pelissä…tulevaisuus ja elämä.

Kauhea ahdistus taas

Kauhea ahdistus päällä taas. Työnteosta ei meinaa tulla yhtään mitään, en saa mitään kunnollista aikaiseksi.  En kerta kaikkiaan pysty keskittymään mihinkään.  Ajatukset pyörii sekavana mun päässä. Rinnan päällä tonni kiviä, kädet tärisee. Tekisi mieli vaan häipyä ja kääriytyä vällyihin kotona.

Lauantain tapaaminen ex-M:n kanssa on alkanut tosissaan ahdistamaan. Välillä tuntuu siltä, että kohta peruutan koko tapaamisen. Hetken päästä sitten ajattelen, että ehkä se tapaaminen antaa jonkinlaisen rauhan, selkeän päätöksen koko juttuun.  Onneksi sentään sain viime yönä nukuttua, vaikka illalla tulikin muutama itkukohtaus.  Tuntuu, että murenen ja olen jäänyt ihan tyhjän päälle.  Toki kokemuksesta ja järjellä ajatellen tiedän, että jonain päivänä kaikki on taas paremmin. Nyt vaan kaikki tuntuu painajaiselta, josta en herää.

Kaiken kukkuraksi työasiat stressaavat nyt myös pahasti.  Joka tapauksessa alkuvuodesta oli tulossa kiireinen ja tosi haasteellinen. Nyt sitten vielä nämä organisaatiomuutokset kaiken kukkuraksi.  Pahinta on kun ei tiedä miten käytännössä muutokset vaikuttavat. Kukaan ei niistä ole vielä mitään sanonut ja tuskinpa pomot itsekään vielä tietävät. Varmaan saa tässä taas yrittää pitää puoliansa ja tapella vastaan, etteivät näännytä minua kaikilla uusilla töillä.  Just nyt tietenkin, kun ei ole missään taisteluvireessä. Aikataulutkaan eivät anna kauheasti armoa.

Jotenkin en vaan vieläkään pysty tajuamaan tätä koko juttua. Miten tämä stoori saattoi suistua näin raiteiltaan? Työasiatkin kestäisi, jos vaan olisi se turvallinen kainalo mihin käpertyä. Tuntuu kun eläisin taas samaa painajaista kun kolme vuotta sitten. Tuolloin myös jätettynä, rikkinäisenä ja yt-neuvottelut niskassa.  No, nyt ei ole työpaikka vaarassa, vaan olen huolissani omasta jaksamisesta.  Eikä paljon auta sekään, että on tuttu painajainen, varsinkaan kun se silloin päättyi pahaan romahdukseen.