Valokuvia
Tammikuu 30, 2008 on 12:23 pm | In Yleinen |Jäin eilen miettimään sitä, mitä tuolla Aniksen blogissa puhuttiin. Eli siis sitä, että miten joku tietty ihminen jättää sydämeen pysyvän jäljen tai arven. Minulle tuollainen henkilö on ehdottomasti ex-X. Viimeisestä kerrasta kun tapasimme on kohta kolmisen vuotta, varsinaisesta erosta on jo yli kolme vuotta. Kolmessa vuodessa ehtii unohtua aika paljon ja voin varmaan sanoa, että onneksi unohtuu.
Kaivelin kaapista esiin vanhoja valokuva-albumejani, joissa on kuvia ajalta ennen kuin tunsin ex-X:n, ajalta kun olimme samassa harrastuksessa, mutta vain ystäviä ja sitten ajalta kun olimme suhteessa. Täytyy sanoa, että paljon asioita on unohtunut. En muista enää miltä hän tuntui, tuoksui (no tuoksun ehkä saattaisin vielä tunnistaa), ilmeitä, ääntään ja puhetapaansa. Se minkä parhaiten muistan on hänen tapansa koskettaa ohimennen hellästi, niin että sitä tuntee olevansa toiselle tärkeä. Se mitä hänestä kaipaan on se mieletön hassuttelukyky ja se miten hän sai minut nauramaan joskus ihan hysteerisesti. Vaikka katsoinkin kuvia erilaisista paikoista missä olemme olleet yhdessä, niin en saa kiinni oikein mistään tunteesta. Ne ovat vain valokuvia. Kuitenkin valokuvia katsoessani voin vielä ymmärtää miksi ihastuin häneen, onhan hän kuvissa edelleenkin viehättävä mies.
Oikeastaan eniten minuun vaikutti omien kuvieni katsominen pitkältä ajalta. Se mikä niissä liikutti oli se, että näytin suurimmassa osassa kuvia hymyilevältä, onnelliseltä, jopa säteilevältä, itsevarmalta ja luottavaiselta. Mihin tuo ihminen on nyt kadonnut? Mihin on kadonnut elämästä nauttiminen ja luottavaisuus tulevaisuuteen. Tuntuu, että olen tosiaan vain varjo entisestä. Suoritan elämää, mutta en osaa siitä nauttia. Ehkä tämä on sitten se todellinen arpi sydämessä. Ex-X on tietenkin aina jälkenä tai oikeastaan arpena sydämessäni, mutta sellaisena joka ei enää juurikaan tunnu. Todellinen haava on se, että en pysty elämään täyttä elämää. Suoritan pakolliset rutiinit ja velvollisuudet, mutta se hauskuus ja nauttiminen puuttuu. Hymyilenkin harvemmin kuin ennen. Osa minusta on tainnut hukkua matkan varrella 
Ja onhan minulla sydämessä tuore haavakin tai ehkä koko sydän on vereslihalla. On kuitenkin selvää kuka tuon kivun siellä nykyään aiheuttaa. Uusi kipu on korvannut vanhan. Jos tässä tuoreimmassa erossa ei muuta järkeä pysty näkemään, niin ainakin se on vienyt vanhan aristuksen pois. Toisaalta olen tänään ja eilen ollut melko tasaisella mielialalla, enemmän kuitenkin sillä puolella, että mikään ei tunnu miltään. Ehkä noilla särkylääkkeillä on vaikutuksensa, ehkä ne turruttavat sitten ihan kaiken.
Ex-M soitteli eilen ja kyseli vointiani. Hänhän näki kun loukkasin selkäni harrastuksessa ja kyllähän hän silloinkin heti kysyi, että mitä tapahtui. Soitti siis ja kysyi, että olenko kunnossa ja oli pahoillaan kun kuuli, että olin joutunut useammaksi päiväksi sairaslomalle. Sanoi myös, että lepo tekee varmasti mulle nyt hyvää. Mistään muusta ei sitten puhuttu eikä mitään tapaamisia ole sovittu. Toisaalta olenkin aika uupunut, niin että en varmaan jaksaisikaan mitään selvitellä. Ja fiilikset on enemmän niin, että olen eronnut kuin se että olen tauolla tuosta suhteesta. Olo on sangen tyhjä, lähinnä turta ja tunteeton, vailla mielihaluja tai haaveita.
Sitten vielä lyhyt katsaus sairaskertomukseeni. Yön sain nukuttua hyvin, tosin särkylääkkeen turvin. Tuntuu siltä, että särky jalassa on vähentynyt, mutta kipeän kankun päällä istuminen ei edelleenkään onnistu. Jotain pientä edistymistä on siis nähtävissä…
8 kommenttia »
Tämän artikkelin kommentit RSS-virtana.
Kommentoi
Entries and comments feeds.
Valid XHTML and CSS. ^Top^
22 queries. 0.589 seconds.
Powered by Ajatukseni.net with jd-sky theme design by John Doe.
Tuo “suoritan elämää” kuulostaa niin tutulta! Sitä minäkin teen suuren osan ajasta.
Joskus, aika harvoin, nautin elämästä. (noh, viimeksi sunnuntaina)
Yritän usein ihan konkreettisesti muistuttaa itselleni, mitä kaikkea hyvää minulla onkaan. Kun katselee kuvia maailmalta tulee mieleen, että useimmilla ihmisillä on asiat paljon huonommin kuin meillä suomalaisilla nyt. Mutta jotenkaan se ei vaan auta, kun rakkauselämästä ei ole muuta jäljellä kuin haikeita ja kipeitä muistoja. Silloin ei muilla asioilla ole niin väliä.
Hymyily tosiaan auttaisi. Yritetään sitä, vaikka vähän väkisinkin. Pienen harjoittelun jälkeen se alkaakin toivottavasti sujua. Positiivinen ajattelu auttaa!
Hyvä, että sait nukuttua. Edelleenkin, paranemisia toivotan!
Kommentti dolce — 30.1.2008 #
Sama juttu Dolce, yritän muistuttaa itseäni, että mulla on asiat järjestyksessä, siis ulkoisesti enkä ole ihan yksin tässä maailmassa. Täytyisi varmaan mennä positiivisen ajattelun kurssille, kun se tuntuu olevan niin haasteellista.
Hymy on se joka vetää toisia ihmisiä puoleensa. Ex-M:n tuli juttusille kanssani aikoinaan juuri mun hymyn kutsumana. Hymyhän kertoo ihmisille, että olet tervetullut. Kuka sitä uskaltaisi lähestyä, jos suu on tiukkana viivana ja poskilihaksen kiireinä. Nyt just vaan mulla nuttura kiristää aika pahasti…
Kommentti sade — 30.1.2008 #
Aivan täsmälleen samoilla mietteillä täälläkin.. Hiukan samaa asiaa tuli myös vuodatettua tänään tuonne Cherrycatin blogiin. Suoritan elämää.. Ja mä myös itsekin tiedostan sen, että minusta on hävinnyt se säihke. Juuri se tuike silmissä, johon minussa yleensä ihastutaan. Elämänilo ja tyytyväisyys näkyy silmistä, joten siksi olen aina ollut helposti lähestyttävän ihmisen maineessa. Nyt se tuike on poissa, enkä millään saa sitä taiottua takaisin, vaikka sinänsä hymyilisinkin. Toki olen totisempi tänä päivänä muutenkin kuin ennen, mutta siis juuri vaikka hymyilenkin, vaistoan itsekin, etten ole se sama ihminen kuin aiemmin. Toivottavasti tämä on ohimenevää!
Paranemisia toivotan minäkin!
Kommentti Anis — 30.1.2008 #
Pahinta on, että ei jaksa tehdä mitään saadakseen säihkettä takaisin. En jaksa järjestellä jotain kivoja juttuja itselleni, soitella kavereille, kutsua ihmisiä kylään. On helpompi vain nyhjöttää kotona, kun ei tarvitse teeskennella mitään. Shoppailukaan ei innosta
Yritän olla ahdistumatta tästä saamattomuudestani, ehkä olen ansainnut olla jonkin aikaa ihan rauhassa ja rypeä kurjuudessani. Sen jälkeen on sitten aika taas piristyä ja ryhdistäytyä…
Kommentti sade — 30.1.2008 #
Sulla on Sade niin lyhyt aika sun erosta, että on ihan luonnollista että tuntuu tolta. Suorittajia tässä eron jälkeen on varmaan itse kukin. Itselläni ei ole Prosta valokuvan valokuvaa vain omat muistot. Ei siis ole mitään minkä edessä huokaillla ja haikailla. Sun kirjoitusta lukiessa tuli mieleen eräs kommentti. Oltiin silloin oltu Pron kanssa yhdessä pari kuukautta ja näin yhden vanhan ystävän jota en siis ollut väähään aikaa nähnyt tämä “erkki” sanoi minulle “että voi vitsi, kun sä säteilet. Mä en ole koskaan nähnyt sua noin onnellisena” Tuo kommentti vain pulpsahti jostain mieleen asian vierestä siis.
Musta tuntuu Sade myös siltä, että sun kannattaisi prosessoida tota teidän juttuna ihan suoraan vaan erona.Ihan sun itsesi takia. Ainakaan täältä käsin lukeneena tilanne ei näytä kauhean toivokkaalta. Toivon toki, että olen väärässä.
Vointeja sinne
Kommentti voimissain — 30.1.2008 #
Kiitos Voimissain. Noi kuvat siis joita eilen katselin, olivat edellisestä erostani, erosta ex-X:sta. Niihin aikoihin, harrastukseen ja yleensäkin kavereihin liittyen mulla olikin suht paljon valokuvia. Tähän tuoreimpaan eroon liittyen, siis ex-M:aan liittyen ei ole paljoakaan kuvia, kun oltiin vain vuosi yhdessä. Ei ainakaan mitään aikasarjaa, kuten noissa vanhemmissa kuvissa.
Aloitinkin heti tuon ex-M eron jälkeen hommaa prosessoimaan ihan lopullisena erona, nyt vaan tämä liennytys ja tauko homma tuli sitä sotkemaan. Jotenkin tuntui vaan siltä, että pakko on vielä antaa tälle jutulle tilaisuus, vaikka en olekaan yhtään toiveikas. Ja sitten kaikki tuo paine töissä ja epätyytyväisyys, niin se vie huomiota, niin että ei jaksa kauheasti eroa prosessoida tai saatikka viheltää peliä poikki. Liian monta ahdistavaa asiaa samaanaikaan ja töistä kun on vähän niinkuin pakko selviytyä. En jaksa taistelua kahdella rintamalla yhtä aikaa
Kommentti sade — 30.1.2008 #
Mä koin aikoinaan samoja paineita ja sitten teinkin sen ratkaisun, että jäin kahdeksi viikoksi heti eron jälkeen sairaslomalle. Päätös oli ainakin minun kohdallani oikea. Sain rauhassa ajatella asiat halki poikki ja pinoon. Sen jälkeen jaksoi palata uudella draivilla töihin. Mutta kukin tietysti tyylillään
Kommentti voimissain — 30.1.2008 #
Se on ihan totta, että työpaikka ei ole paras paikka olla kun on ihan rikki. Silloin kun ero tapahtui, niin olin joululomalla (mikä siis sinänsä meni täysin pieleen), mutta mulla oli siinä viikon verran aikaa olla rauhassa ennen työhön menoa. Ja nythän kun iski tää selkähomma ja jouduin sairaslomalle, niin on tilaisuus taas vähän mietiskellä asioita. Se ongelma tässä vaan on, että nyt työasiat aiheuttaa ongelmia ja ahdistusta tosi paljon, niin että uudesta tilanteesta työpaikalla selviytyminen vie kaikki voimat. Mulla on niin kielen päällä se, että sanon itseni irti, vaikka oikeasti en tietenkään voi. Siksi varmaan lykkään näitä ero päätöksen tekemistä, kun en vaan jaksa tätä kaikkea kerralla. Työasioitakaan kun ei pääse pakoon eikä niitä voi hirveästi lykätäkään… Ahdistus kerraallaan.
Kommentti sade — 30.1.2008 #