Sateenkaari

Lauantaina tapahtuu…

Äsken puhelin piippasi ja tuli tekstari, ex-M:lta.  Pyysi lauantaina syömään jonnekin ja juttelemaan. Tästä oli puheen tasolla vähän sovittu, että puhutaan vielä asiat selviksi, kun tuo ero oli niin äkkinäinen. Silti vähän yllätti tuo kutsu ja syömään meno, mutta toisaalta ex-M haluaa aina hoitaa asiat asiallisesti ja ystävällisissä merkeissä. Niin joo, siis suostuin pyyntöön, vaikka samaan aikaan epäilyttää ja huolestuttaa.

En nyt siis tiedä tarkkaan, mikä on homman nimi. Pyyntöhän tuli tekstarilla, joten en pysty yhtään arvioimaan millä mielellä tuo pyyntö on lähetetty.  Omat tunteet on ihan sekaisin ja ristiriitaiset. En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi se, että ex-M haluaisi uuden alun. Lähinnä varmaan se, että haluaa selittää sanomisiaan ja varmastikin pyytää jotain sanomisia ja tekemisiä anteeksi ja myös yritys helpottaa minun (ja varmasti omaakin)oloani. Helpottaa myös omaa syyllisyyttään ja puhdistaa ilmaa, jotta voitaisiin olla ainakin myöhemmin ystäviä. Jos taas hän olisi sattunut tulemaan katumapäälle, niin minun puolestani täytyy tosiaan nähdä, että hänellä on tapahtunut jokin suuri ahaa-elämys, lamppu syttynyt tämän kaiken suhteen. Samoin myös muutamaan toiminnalliseen asiaan on tultava muutos. No, yksi niistä ainakin on hyvällä alulla eli tupakoinnin lopettaminen ja omasta terveydestä huolehtiminen.  Mutta kuten jo sanoin, en usko, että tästä tulee uusi alku, vaan enemmänkin yritys hyvään lopetukseen.

Muutoksen tuulet puhaltelee

Muutoksen tuulet tosiaan puhaltelee mun elämässä. Nyt niitä pelkäämiäni konkreettisia muutoksia työpaikalla on alkanut tapahtua. Nykyinen esimieheni siirretään toisiin hommiin, mikä on ei minun kannaltani ole hyvä juttu.  Ja uusi tuleva esimieheni, ah mitenkäs sen kauniisti sanoisin, ehkä niin, että odotukset ovat suht negatiivisia. Vituttaa siis! Jotain muutosta on tulossa myös mun työnkuvaan, minkä olen itse tulkinnut niin, että lisää hommia on putoamassa mun niskaan. Samalla palkalla tietenkin. Kun sinänsä tuota siirrettyä esimiestä ei tule kukaan korvaamaan, vaan minä siirryn vaan toisen esimiehen alaisuuteen. Eli tuonkin paikan hommat pitää jonnekin tunkea.

Vaan oma elämäntilanne on sellainen, että tälläisiä muutoksia ei oikein kaipaisi ja jaksaisi juuri nyt. Toki kaipaan tähän työelämään muutosta, mutta en tälläistä, vaan sellaista joka on lähtenyt minusta itsestäni.  Siinä onkin taas yksi pikku projekti: mitä työtä minä haluan tehdä, jotta menisin töihin innokkaana ja motivoituneena. Nyt töihinlähtö on lähinnä raahautumista.  Jotain muutosta on saatava aikaan, kun tuntuu, että tämä työ syö ja kuluttaa minua ihan liikaa.  

Eilen olin taas siellä harrastuksessa. Käyn siellä nyt aika usein, koska nyt on se aika jolloin vielä voin kohottaa kuntoani. Keväämmällä kun allergiakausi alkaa, niin en pysty kuntoani kohottamaan ja yritän silloin vaan pitää itseni kohtuullisessa kunnossa. Jotain positiivista oli eilenkin. Pystyin jo tervehtimään ex-M:aa suht normaalilla naamalla ja jopa nauroin siellä ihan aidosti ja spontaanisti enkä vaan hymissyt toisten mukana. Selkeästi harrastus ja kaverit tuottavat hyvää mieltä, mikä on nyt tarpeen. On ollut niin mukava kuulla porukoilta, että ovat iloisia kun olen taas tullut sinne.

Mun vuoro vatvoa

Nyt on taas sellainen hetki, että en oikein tiedä mitä ajattelisi tästä erojutusta. Ajatukset pyörii aika sekaisin mun päässäni. Jotenkin vaan on alkanut tuntua, että tässä jutussa olen taas (kerran) ollut se, jolla on niitä tunteita enemmän mukana.  En suinkaan tarkoita sitä, että ex-M olisi juttuun lähtenyt ihan kevein perustein. Kyllä silläkin on ollut vahva halu onnistua ja rakentaa tulevaisuutta kaikkien pettymysten jälkeen. En koskaan ole epäillyt ex-M:n välittämistä minusta, se on ollut aina varmaa. Oikeastaan nyt mietin sitä, että miten paljon se välittää ja millä tavalla. 

Välittämistä on meidän välillä aina ollut, oltiin yhdessä tai ei.  Esimerkiksi silloin kun olin silmäleikkauksessa, niin ex-M oli heti soittamassa, että miten meni. Tällöin hän siis seurusteli toisen naisen kanssa.  Ja jos olin tuon leikkauksen jälkeen yhtäkkiä pois harrastuksesta, niin ex-M soitti samana iltana ja kyseli, että eihän mun silmille ole vaan käynyt mitään.  Tässä vaan yksi esimerkki.  Tosin ei ex-M ole tätä yksinään tehnyt, vaan olen minäkin joistain häneen liittyvistä asioista huolehtinut.  Mikä ihme meidän välillä oikein on, ystävyyttä vai jotain enemmän? Olemmeko turhaan yrittäneet venyttää ystävyyttä enemmäksi kuin se on? En saa selvyyttä asiaan…

Edellisessä kirjoituksessa ja kommentoinneissa tulikin ihmeteltyä ex-M:n venkoilua. Tiedän, että se oli tosi pettynyt, että suhde ei toiminut. Oli sekin luullut, että tällä kerralla hän vihdoinkin onnistuu ja saa yhteisen elämän jonkun kanssa.  Kuitenkin musta tuntuu, että tuo pettymys ja tunteet eivät olleet yhtä syvällä kuin minulla. Onkohan se jotain itsensä suojelua, kun takana on jo muutama epäonnistunut seurusteluyritys. Siksikö “jotain” puuttuu, kun ei anna itsestään kaikkea? Vanhat muistot piinaavat ehkä vielä?

Tuntuu siltä, että tällä hetkellä häntä vaivaa eniten se, että hän on jättänyt, loukannut ja tehnyt minut surulliseksi.  Enemmän kuin se, että hän ei ole enään minun kanssani. Toki hän on yksinäinen ja varmasti kaipaa juttuluitamme jne, mutta kuitenkin eniten mielipahaa tuotan minä.  Olen syyllisyyden aihe suremisieni ja laihtumisieni kanssa. Ex-M tietää omasta kokemuksestaan miten pahalta jättäminen tuntuu ja tietää myös miten minua on menneisyydessä kohdeltu.  Siitä ehkä nuo huolehtimiset ja selittelyt, takana aito huoli sekä syyllisyyden tunto.  En oikein jaksa uskoa, että takana olisi halua aloittaa uudestaan. Enkä oikein tiedä mitä itsekään haluan. Tuuliajolla ollaan kai kummatkin.

Sellainenkin asia tuli mieleen, että kyllähän tuo tupakoinnin lopettamislääkityskin saattaa ex-M:n ajatteluun vaikuttaa. Kyseessä kun ei ole mikään Nicorette, vaan näitä uudentyyppisiä lääkkeitä, jotka vaikuttavat aivoihin ja joita käytetään kolmisen kuukautta.  Sivuvaikutuksiahan saattaa olla ja sekä se isoin juttu eli itse tupakoinnin lopetus. Ei varmaan ole paras hetki käydä mitään selvittelykeskusteluita. Ihmettelen kyllä tuota lopettamisen aloitusajankohtaa, kun yleensä suositellaan lopettamaan rauhallisessa elämäntilanteessa. Ehkäpä ex-M yrittää todistaa jotain ja jollekulle? Mun oli tarkoitus häntä tukea tupakoinnin lopettamisessa ja nyt on vähän paha mieli kun en pysty (vaikka ei siis olekaan minun vikani).  Ihan aidosti toivon terveytensä takia, että ex-M pystyisi siihen.

Eipä tästäkään vatvonnasta mitään selvyyttä tullut, mutta näin sekavalta musta tosiaan tuntuu. Tunnin päästä tästä varmaan tuntuu taas ihan toiselta.  Vatvokaa vapaasti!

Taas ahdistaa

Kuten otsikossa sanotaan, niin taas ahdistaa. On ahdistanut eilisen ja ahdistaa edelleenkin. Ei millään jaksaisi keskittyä työntekoonkaan. 

Mistä ahdistus sitten lisääntyi. No tietysti eilisestä ex-M:n soitosta.  Hänellä oli lääkeresepti hukassa ja kyseli, että olisiko se sattumalta jäänyt mun luokse. Puhettahan oli suhteen aikana, että hän yrittää tupakoimisen lopettaa ja sitä varten oli hankittu reseptikin.  Olin tosi yllättynyt, että hän nyt on oikeasti tuon lääkityksen aloittanut. Aloituspakkaus hänellä oli jo valmiina, mutta jatkopakkausta varten siis tuota reseptiä kaipaili.  Tuosta tiedosta tuli toisaalta tosi hyvä mieli, mutta samaan aikaan se jotenkin järkytti, sai kädet tutisemaan ja vähän äänenkin värisemään.  Sitä reseptia en kyllä löytänyt.

Samalla tuli puhuttua muutakin tai siis enemmän ex-M puhui ja minä kuuntelin. Sillä on kuulemma tosi paha mieli siitä, kun näytän harrastuksessa niin surulliselta ja olen laihtunut. Sanoin siihen, että minähän olen surullinen, mitä muuta voisin olla. Jotain se puhui myös, että se on pahoillaan siitä tavasta ja ajoituksesta miten tuo ero tapahtui. Ja miksi minä en puolustautunut silloin ja miksi heti annoin sen hänen avaimensa takaisin. Miten siinä voi puolustautua, jos toinen on päättänyt jo, että jotain puuttuu ja haluaa erota.  Kerjäämään ja anelemaan en ala.  Sitäpaitsi en tietääkseni ole tehnyt mitään väärää, niin miksi minun pitää puolustautua? En kerta kaikkiaan tajua mitä minun olisi siinä tilanteessa pitänyt tehdä. Sehän oli selkeä ilmoitus, että haluaa erota eikä mikään keskustelu, että nyt on jotain pielessä/en ole tyytyväinen jne.

Joten tajuatte varmaan, että olo on sekava ja ahdistunut. Voi olla, että vielä ex-M:n kanssa keskustellaan asiat läpi, kun ne tuntuvat jotenkin epäselviltä ja äkkinäiseltä.  Tosin en mitään suurempia toiveita herättele itsessäni.  En halua mitään parin kuukauden yritystä, joka päättyy taas samaan eli minun jättämiseen.  Ja toisaalta luulen, että nuo ex-M puheet johtuu yksinäisyydestä ja syyllisyyden tunnosta.  Tiedän kyllä, että se välittää musta ihmisenä, mutta ei varmaankaan sitten muuta. Jos välittäisi, niin se olisi jo tilanteen yrittänyt korjata.

Aina vaan sataa

Kauhea ilma koko päivän, miten se jaksaakin sataa noin.  Säästä huolimatta sain potkaistua itseni liikkeelle ja kohti Matkamessuja.  En tiedä kuinka monta kertaa sateenvarjo meni ympäri, muutamat p-keleet siinä heitin. Porukkaa oli jo siinä vaiheessa aika paljon, että siellä sai käytävillä tosissaan luovia. On se vaan kummallista miten siinäkin väen paljoudessa voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi. Matskua tarttui mukaan muutama kilo ja niitä onkin melko hartaasti tutkittu. Jonnekin matkalle on tänä keväänä päästävä! Olin illalla vanhempien luona syömässä ja saunomassa. Olen kyllä tosi kiitollinen vanhemmistani, ne ovat tosi huippuja. En tajua miten tästä erosta selviäisin ilman niitä.

Nyt on tässä parin päivän aikana yksinäisyys on vaivannut kovasti. Kertakaikkisen tyhjä olo. Ikävä. Miten sitä voi vuodessa jo niin tottua toisen läsnäoloon ja siihen, että hän on ainakin puhelinsoiton päässä.  Nyt ei tiedä mitä sitä tekisi ja mihin suuntaan sitä lähtisi. Näennäisesti jatkaa elämää, mutta mikään ei tunnu miltään. Onneksi välillä sentään tulee jotain iloisia ja positiivisia hetkiä, mutta muuten sydämessä on raskas olo. Viikonloput on kaikkein pahimpia.  Miten olisinkaan onnellinen jos saisin viettää koti-iltaa oman rakkaan kainalossa…

Terveysraporttia

Täytyypä vaihteeksi taas kirjoitella terveysasioista. Aloitin aamulla heti yhdellä terveysteolla: ilmoitin itseni kaupungin hammastarkastusjonoon.  Tämä tosin suuntautuu tulevaisuuteen, mutta on kuitenkin välttämätöntä muistaa, siis jo ihan kukkaronkin kannalta. Toinen päivän terveysteko tulee olemaan se, että hipsin iltapäivästä hierojalle. Nyt kyllä tuntuukin, että stressi ja suru on pakkaantuneet mun hartioihin. Toivottavasti hieronta on taikatemppu mikä vie osan murheista tiehensä.

Kirkasvalolamppu on ollut käytössä nyt melkein viikon päivät. Tunnin olen pitänyt työpisteessä päällä aamuisin ja muutama päivänä 30 min iltapäivästäkin. Tuntuu ainakin, että aamupäivän työnteko olisi huomattavasti pirteämpää.  On kyllä muutenkin vähän reippaampi olo. Vaan tuo pieni surumielisyys häiritsee, niin on vaikeampi analysoida lampun vaikutusta.  Uskon kyllä, että tämä oli hyvä ja tarpeellinen ostos!

Syöminen on vakiintunut melko normaaliksi. Tosin vieläkään karkit jne eivät maistu. Nukkuminenkin sujuu melko hyvin. Illalla olen ollut aika väsynyt, joten uni on tullut silmään melko nopeasti (luojan kiitos). Pientä heräilyä on aamuyöstä, pientä stressin merkkiä on siis nähtävissä. Tyytyväinen kuitenkin saa olla, että “perustoiminnot” on jotenkin kunnossa.

Ulkoilua ei ole ihan hirveesti tullut tehtyä, pimeys ja sateet ei houkuttele. Pieniä (pakollisia) kävelylenkkejä olen tehnyt.  Liikuntakin on nyt aloitettu, kun rohkaistuin menemään harrastukseeni takaisin.

Sielunhoitoakin on tullut paljon, kiitos siitä teille blogilaiset.  On niin lohduttavaa lukea teidän kirjoitteluanne! 

Tein sen!

Tänään sen tein vihdoinkin. Menin ensimmäistä kertaa harrastukseen eron jälkeen.  Jännitti aika paljon etukäteen, mutta siellä homma meni ihan mukavasti kun kaverit ottivat mut heti mukaan jutteluihinsa.  Kohdattiin me tietysti ex-M:n kanssa. Se tervehti mua ihan ilahtuneen näköisenä ja yritin vastata samalla mitalla. Muutama sana vaihdettiin, ei mitään sen kummallisempaa. On kuitenkin mukava huomata, että se yrittää parhaansa, että mullakin olisi siellä harrastuksessa mukava käydä. Ja tuntuihan se harrastus ja kaverit taas tosi kivalta ja siitä tuli hyvä mieli. Tietty oli vähän sellainen outo olo, mutta kulissit ainakin kesti suht hyvin No, okei, kotimatkalla kerran tuli kyyneleet silmiin kun yksinään kävelin, mutta ei onneksi mitään kunnon romahdusta. Vähän raskas olo rinnassa kuitenkin.

Soittihan se ex-M sitten mun perääni. Halusi varmistaa, että mulla on kaikki hyvin ja että syön varmasti kunnolla. No, tärkeinpänä oli se, että ex-M halusi kertoa eräästä tuttavastamme, joka on sairastunut melko vakavasti. Olen kiitollinen, että hän kertoi. Mietimme siinä, että miten voisimme tuota tuttavaa auttaa ja tukea.  Puhelu siis sujui ihan luontevasti, ei mitään ikäviä selvittelyitä tms.  Uskon, että hänelläkin on ollut ikävä jutteluitamme. Ehkä tästä jonain päivänä kehittyy hyvä ystävyys…

Harrastukseni - voih

Yksin murheenkryyni ja ahdistuksen aihe on harrastukseni. Tai ei siis se itse harrastus, se sopii mulle kuin nenä päähän ja on ollut mulle ihana henkireikä.  Ongelmana on se, että myös x-M käy tuolla harrastuksessa. Eikä siis pelkästään käy, vaan on yksi toiminnan tukipilareista. Niin just, auts. Tutustuimme siis tuolla harrastuksessa.

Mulla on ollut tosi ikävä harrastustani sekä siellä olevia ihmisiä.  Muutama ihminen on mua jo sieltä kaivannut ja kysellyt, että kai olen vielä sinne tulossa. Tuntui kyllä mukavalta, että mua on kaivattu.  Myös ex-M on lähettänyt pari tekstaria ja kysellyt, että olenhan vielä sinne tulossa ja koska aion tulla. Taitaa tuntea olonsa syylliseksi, varsinkin kun tietää, että olen kertaalleen menettänyt harrastukseni eron vuoksi.

Samaan aikaan kun ikävöin harrastustani, niin myös ahdistaa ajatus sinne menemisestä. Joudun näkemään ex-M:n siellä sekä kohtaamaan ihmiset, jotka toivottavasti jo tähän mennessä tietävät, että minä ja ex-M olemme eronneet.  Eiköhän puskaradio ole jo laulanut. En sen kummemmin odota mitään tiedusteluja aiheesta, mutta kuitenkin koen ahdistavaksi sen, että “kaikki tietää”. No, vielä ahdistavampaa tietty olisi jos ne ei tietäisi, koska silloin voisi outoja tilanteita eteen.

Vaan inhottaa kuitenkin ajatus siitä, että ihmiset vaivihkaa seuraa meitä kahta ja miten suhtaudumme toisiimme. Emme kyllä ole tuolla harrastuksessa kauheasti kiehnanneet yhdessä, meillä on ollut siellä ihan omat hengailuporukkamme.  Siinä mielessä sinne on helppo mennä kun on oma porukka, niin ei ole yksin eikä tarvitse roikkua ex-M:ssa.  Olemme silloin eron jälkeen sopineet ex-M kanssa niin, että voimme molemmat tuolla harrastuksessa käydä.  Emmehän kuitenkaan eronneet vihan vallassa. Ensin kyllä mietin, että pidän vaikka puolen vuoden tauon, mutta sitten aloin ajattelemaan, että miksi mun pitää tuokin asia menettää elämästäni.  Olen jo kerran menettänyt rakkaan, pitkäaikaisen harrastukseni edellisen eron yhteydessä. Nyt ei huvita tehdä sitä uudestaan, paitsi jos on ihan pakko.

Pahinta tietenkin on nähdä ex-M,  sehän on kuin suolaa avoimeen haavaan. Toisaalta sitten kun toiminta alkaa, niin en kyllä keskity muuhun kuin itse harrastamiseen, mitään muuta ei siinä kerkiä ajatella.  Kokeilen nyt sitä, että käyn siellä vain harrastamassa ja tapaamassa omia kavereitani. Ex-M:n kanssa en hengaile, toki tervehdin ja säästäkin voi jotain kommentoida.  Uskon, että hän tekee parhaansa, että pystyn siellä käymään. Yrittää olla normaalisti. Ei hänellä ole mitään syytä käyttäytyä ikävästi minua kohtaan eikä minullakaan häntä kohtaan.

Toki pelkään jo etukäteen, että miten minä tämän asian kanssa pärjään. Toisen näkeminen ja läsnäolo on tiukka paikka. Paha paikka voi olla sekin, jos näkee tai kuulee, että ex-M seurustelee jonkun toisen kanssa. Niinhän ne miehet tekee ja jotkut aika piankin.  Tosin olemme tästäkin puhuneet ex-M:n kanssa, niin että tuskin hän ketään nokkani eteen heti tuo. Täytyy vaan toivoa, ettei mahdollinen uusi ole tästä harrastuksesta. En haluaisi, että historia toistaa itseään. Juttelin näistä peloista yhden harrastuskaverini kanssa. Hän totesi, että mun on vaan opittava olemaan paskaakaan välittämättä sen toisen tekemisesta, koska sen asiat eivät enää kuulu minulle. Se myös, että on ihan turha murehtia liikaa etukäteen, varautua kaikkeen toki pitää.  Kaveri sanoi myös, että mietis nyt vähän, että kuinka monta potentiaalia seurustelukumppani tuolla harrastuksessa on. Hän oli sitä mieltä, että ei ketään juuri nyt.  Vähän helpotti hänen pitämänsä saarna, sillä niinhän se on, että on vaan opittava olemaan välittämättä. Jos en opi, niin sitten joudun ehkä tuolta harrastuksesta lähtemään. Tajuan kyllä, että ex-M:lla ja minulla on täysi oikeus tehdä mitä haluamme ja kenen kanssa haluamme, mutta jotenkin toivon, että mitään tuollaista ei tapahtuisi vähään aikaan. Se vaan tuntuisi jotenkin niin loukkaavalta ja siltä, että minua ei ole arvostettu. En nimittäin itse pysty vähään aikaan miettimään edes treffeille menoa. No, joku ilta on sinne harrastukseen mentävä ja edes kokeiltava, että miten se onnistuu. Rohkea rokan syö!

Itsetutkiskelua

Nyt on koulutuspäivä ohi. Aiheena oli työyhteisön hyvinvointi ja täytyy kyllä sanoa, että oli antoisa päivä.  Päivällä oli mukava lopetuskin. Kukin osanottaja kirjoitti jonkin positiivisen kommentin kullekin työkaverille ja nuo kommentit kerättiin nimilliseen kirjekuoriin. Lähtiessä kukin sai oman kuorensa. Tässä muutama kommentti, joita sain: hymyilevä, sympaattinen, ystävällinen, huumorintajuinen, tiedonhaluinen, ammattitaitoinen. Tulipa hyvä mieli! Sitten nousi kanssa kova taistelufiilis: En anna tämän eron musertaaa itseäni enkä pilata elämääni. Olen edelleenkin ihan hyvä tyyppi (vaikka itse sanonkin) ja minulla on jollekin vielä paljon annettavaa.

Noista ominaisuuksista tuli taas mieleen vahvuus. Tämän ja sitä edeltävän eron yhteydessä jättäjät ovat sanoneet minulle: Sinä olet vahva nainen, sinä kyllä pärjäät. Siis molemmat lähes identtisillä lauseilla. Wtf?  En siinä tilanteessa tietenkään alkanut haastattelemaan, että mitä oikein tarkoitat. Onko vahvuus heidän kannaltaan sitä, että minut on helppo jättää.  En anele perään, en häiriköi, en järjestä “kohtauksia”.  Siisti dumpattava siis, hyvä synninpäästö jättäjälle.  Ei tarvitse perään vilkuilla ja huolehtia, voi vaan mennä eteenpäin itse.  Entäs sitten kun vahva murtuu? No vastaan siihen ihan omasta kokemuksesta: Huonosti käy, mutta siitäkin selviää.

Onko se vahvuus sitä, että elämä on noin yleisesti ottaen kunnossa? Läheisiä ja ystäviä löytyy, on työ ja asunto, ei suurempia rahahuolia, terveys kohtuullinen, löytyy harrastusta jne.  Hoidan omat asiani kunnolla, en tee mitään suurempia tyhmyyksiä edes humalassa, olen jossain määrin kurinalainen enkä tee äkkipikaisia päätöksiä. Isoimmat ongelmat onkin sitten ihmissuhteasioissa, siis miesrintamalla. Houkuttelenko minä puoleeni vähemmän vahvoja miehiä, jotka sitten pidemmän päälle kypsyvät siihen, että mulla on asiat paremmassa jamassa?   Monessa asiassa olen näitä miehiä auttanutkin. Kuitenkin olen uskonut, että olen löytänyt vahvan miehen, jonka kanssa saan olla oma itseni.  Ei sitten vissiin kuitenkaan…

Alakuloa…

Tämä päivä on mennyt aikamoisen alakuloisesti.  Niinkuin viikonloppukin.  Viikonlopun analysoinnit ja muistelot ovat vissiin vieneet voimat. Tuntuu kun rinnan päällä olisi tonni kiviä. Tilannetta ei yhtään parantanut se, että paineet työpaikalla lisääntyvät. Ongelmia on ollut kokoajan ja nyt luultavasti tulossa henkilövaihdoksia ja muuta “kivaa”.  Tietää lisää kuormitusta minullekin, juuri nyt kun en mitään lisäkuormia jaksaisi riuhtoa perässäni. Niin EVVK fiilis. Mitään varmaa tietoa ei ole, sain vain epävirallisen varoituksen asiasta. On se kumma juttu, että kaikki ikävät asiat aina sattuvat samaan aikaan.  Edellisen eron aikaan sen kaiken sotkun lisäksi sattui sopivasti yt-neuvottelut ja ongelmia asuntokaupoissa.

Kävin tapaamassa yhtä kaveriani pitkästä aikaa tänään illalla. Kaverilla oli ihana koiranpentu, villi kuin mitä.  Sen otuksen touhuja katsoessa ei voinut olla nauramatta ja olihan sitä väkkärää kiva rapsutella. Kumpikohan oli hellyydenkipeämpi, minä vai koira? Vähän tuossa mieliala kohosi kun sai jutella kaverin kanssa pitkästä aikaa ja hullu piski riehui ympärillä. Huomenna on koulutusta koko päivän yhdessä koulutuskeskuksessa, niin tulee työelämäänkin vähän vaihtelua.  Silloin ei ainakaan kerkia miettiä omia asioitaan, niin sekin on ihan hyvää lepoa. On vaan niin väsynyt olo…