Sateenkaari

Tapaaminen

Helmikuu 22, 2008 on 11:03 pm | In Yleinen | 9 Comments

Tapaaminen ex-M:n kanssa on ohi.  Jännitti etukäteen aika paljon se, että miten tavatessa suhtaudemme toisiimme.  Ei onneksi ollut sen kummenpaa alkukankeutta. Halattiin ja pussattiin. Ex-M toi ruokatarvikkeita mukanaan ja laittoi meille ruokaa. Olipa tuonut erästä erikoisherkkuakin, jota sitten yhdessä maistelimme.  Ex-M sanoi tekevänsä sen verran ruokaa, että se riittää mulle seuraavaksi pariksi päiväksi.

Keskustelun suhteen molemmat olimme aika varovaisia.  Ex-M sanoi tietävänsä, että on satuttanut minua pahasti ja ettei hänellä ole oikeutta edes pyytää minulta mitään. Sanoo olevansa yksinäinen, ihan samoin kuten minä. En saanut selvää vastausta siihen, että onko vaan yleensä yksinäinen vai minun takia.   Selvästi hänellä on halua rakentaa tulevaisuutta, mutta hän ei ole varma olenko minä se oikea.  Se, jonka kanssa ollaan loppuelämä.  Tämä on siis minun tulkintani, rivien välistä lukemani. Välittää minusta ja uskon, että rakastaakin, mutta epäröi silti.

Sain kuulla myös sen, että hän on onnekas kun joku minunkaltaiseni välittää hänestä niin paljon. Ne sanat olen kuullut ennenkin. Ex-X:n suusta, pari kuukautta ennen kuin hän jätti minut.  Kuulosti pahanenteiseltä.  En halua olla mikään turvasatama, johon jäädään sen takia kun ei parempaa löydy tai etsitään uutta.  Sekin kun on tullut koettua jo ex-X:n kanssa.  On se vaan kumma, että mun kohdalle ei satu sellaista miestä, jolle olisin ehdoton ykkönen. Sellainen jonka sydän murtuisi, jos se ei saisi olla minun kanssani.

En siis saa selvää täysin ex-M:n tunteista. Tai sitten en vaan halua nähdä totuutta . Ymmärrän senkin, että se haluaa olla varovainen puheissaan ja teoissaan, kun tietää miten minuun on sattunut.  En vaan tajua miksi se on niin vaikea tietää, että onko joku oikea ihminen elämänkumppaniksi vai ei.  Eihän sitä voi mitenkään järkeillä, kun se pitää vaan sydämessään tuntea. Pitää olla myös rohkeutta siitä huolimatta että on riski epäonnistua ja loukata itsensä.  En tiedä mistä epäröinti johtuu: siitäkö ettei ole tarpeeksi tunteita vai siitä ettei niitä uskalla tuntea.  Omat tunteeni ex-M kohtaan on ennallaan ja ehkä voin jopa sanoa että valitettavasti.  Jos eivät olisi, niin sitten ehkä nostaisin jo kytkintä.

Joka tapauksessa on sovittu, että edetään hitaasti. Tavataan taas ensi viikolla ja muuten pidetään yhteyttä puhelimitse tai tekstareilla.  Ei mainosteta vielä ympäriinsä, että me tapaillaan jälleen.

Luulisi, että olo olisi helpottunut, mutta kun ei ole. Ahdistaa ja itkettää.  Sattuu, kun toinen on epävarma. Toisaalta se on rehellistä, että myöntää olevansa epävarma.  Pudotus olisi ainakin kovempi, jos matto vedetään alta.  Enkä voi sulkea pientä hälytyskellojen ääntä pois, jotka sanovat, että saan taas kerran siipeeni.  Toivottavasti ei taas siinä muodossa, että minut vaan kylmästi korvataan jollain toisella naisella.  En halua uskoa, että ex-M kohtelisi minua niin, mutta kun on kaikenlaista nähnyt, niin mikä tahansa petos on mahdollista.  

Mitenköhän tästä nyt taas selvitään? En haluaisi olla painostava, kun tilanne on näin arka. Toisaalta pelottaa jo niin paljon, että tekisi mieli iskeä jo ihan siitä syystä hanskat tiskiin. Samaan aikaan en ole vielä valmis luovuttamaankaan, mutta tunnen itseni tyhmäksi kun suostun tälläiseen.  Ei vaan ole voimia tehdä mitään päätöksiä, kun terveystilannekin on mitä on.  Kuitenkin pieni toivon hiukkanen elää vielä, niin että vielä katson tilannetta jonkin aikaa eteenpäin. Toivon vaan, ettei tilanne käänny sellaiseksi, että joudun oman itseni vuoksi pistämään tilanteen poikki - lopullisesti.