Sateenkaari

Elä ihmeessä!

Maaliskuu 3, 2008 on 8:33 pm | In Yleinen | 4 Comments

Päivät on menneet aika samankaltaisina. Mitä ihmettä nyt  selkärikon elämässä tapahtuisikaan? Sairasloman kuudes viikko on alkanut. Vähän olen aktivoitunut ja tehnyt kotitöitä. Siivonnut, pessyt pyykkiä, silittänyt. Pieni puuhastelu tuntuu ihan hyvältä sohvalla makoilun sijaan. Tänään olin taas osteopaatilla hoidossa.  Tilanne on selkeästi parantunut, mutta jumissa oleva kohta ei millään halua pysyä oikeassa asennossa.  Lyhyehköjä istumisia pystyn jo tekemään ilman megajalkasärkyä. Särkylääkkeitä en ole enää juurikaan tarvinnut.  Kovin hidasta tämä tuntuu olevan…

Iltalehdessä oli juttua kiltteydestä, siis naisen kiltteydestä.  Tässä otetta Hilkka Olkinuoran uudesta kirjasta:

Kiltti tekee muita iloiseksi, mutta ei osaa enää itse iloita. Rajaton kiltti on altis riippuvuudelle. Naisen tahtominen lannistetaan usein jo lapsuudessa. Kiltti tyttö on tottunut toivomaan ja odottamaan.

Kuulostipa sen verran tutulta, että hoitoreissullani ostin tuon kirjan: Elä ihmeessä!Kirja naiselle.

Muutamia kohtia jo luin tuosta kirjasta. Tästä lauseesta tuli heti muistoja mieleen: “Kiltit tytöt istutetaan koulussa pahispoikien väliin puskureiksi. ” Juuri näin on minulle tehty ala-asteella. Olin kiltti tyttö, joka ei pienistä pelästynyt. Olinhan tottunut isonveljen kanssa meuhkaamaan ja tappelemaan. Osasin pitää puoliani, mutta koulussa ei enää saanut. Luokassa pulpetit oli järjestetty kaksittain.  Tietenkin sain aina viereeni sen luokan pahiksen, pikkupsykon. Siis kuka se sillä hetkellä olikin. Vaikka en psykoa pelännytkään, niin olo oli epämukava. Nyt tajuan miksi. Siksi, että piti olla kiltisti ja hiljaa. Puolustautuminen ei tullut kuuloonkaan, piti vaan kärsiä hiljaa.  Näin ainakin luulin. En tainnut edes osata kuvitellakaan, että opettaja jotenkin pitäisi minun puoliani.  Tai että valittaminen auttaisi. Saatikka, että olisin ladannut häirikköä päin näköä.  Näinhän olisin tehnyt vaikkapa veljelleni, mutta kun koulussa ei saanut.  Muistan erityisesti yhden kuvaamataidon tunnin. Olin saanut huolella tehdyn vesivärityön valmiiksi. Psyko tietenkin noteerasi sen ja roiski omalla pensselillään minun työhöni roiskeita. Olin jumalattoman loukkaantunut, mutta keskityin vain kuivaamaan ja peittämään pahimmat roiskeet.  Opettajalle en tietenkään mitään sanonut, eihän se nyt olisi ollut kilttiä kannella, eihän. Voi kauheeta, alkaako se todellakin näin nuoresta iästä?