Sateenkaari

Tiistai selätetty

Tästäkin päivästä on selvitty. Olen saanut ihan kohtuullisesti töitä tehtyä, vaikka aikaa on mennyt myös käytävillä kulkiessa, selkää lepuuttamassa. Mieli on vähän piristynyt, kun on päässyt taas ihmisten ilmoille.  Toki kankendahl vaivaa istuessa, mutta jomotus pysyy ihan kohtuullisissa rajoissa.  Lisäkiusana on tänään ollut uudestaan aktivoitunut lepän kukinta. Siittaritiedote näyttää kohtalaista kukintaa etelässä.  Kyllä mulla onkin kärsä tukossa ja silmät syyhyää. Kertakaikkiaan veltto olo.  Ei ainakaan tarvitse pelätä, ettei saa nukuttua. Viime yön nukuin ainakin hyvin ja kellon soidessa olin ihan täysin vielä unten mailla.

Huomenna menen taas selkähoitoon.  Pientä jumitusta koko kropassa on havaittavissa.  Selän lihaksetkin tuntuvat vähän väsyneiltä, kun eivät ole tottuneet moneen viikkoon pitämään istuvassa asennossa.

Ex-M on eilen ja tänään soitellut ja tarkistanut, että miten olen pärjäillyt töissä.  On huolissaan, että miten jaksan töitä tehdä ja ovat nuo harrastuskaveritkin kyselleet, että koska mä oikein sinne tulen takaisin. Oli vähän puhetta, että ex-M tulisi kyläilemaan taas loppuviikosta.  Saa nähdä, että millä mielellä hän on silloin. Itse yritän olla määrätietoisempi ja tiukempi jos jotain venkoilua ilmenee.  Hyvästi lempeä kesäsade ja tervetuloa keväinen rankkasade

Takaisin sorvin ääreen

Tänään sitten menin työpaikalle ja lääkäriin.  Neuvoteltiin lääkärin kanssa tilanteesta ja tultiin siihen tulokseen, että kokeilen työntekoa. Jos selkä menee tosi huonoksi, niin saan palata sairaslomalle. Perjantaiksi sovittiin uusi aika lääkärille, niin voidaan sitten katsoa tilannetta uudestaan ja miettiä, että tarvitsenko sitä erikoislääkäriä.  Olisin halutessani saanut jatkaa sairaslomaa, koska lääkärin on aika vaikea tietää miten kovat oireet ja kivut ovat. Olen ihan tyytyväinen ratkaisuun kukkaron ja työtilanteen takia. 

Sain ohjeeksi, että pitää nousta jaloittelemaan aina jo ennen kun ahteriin ja jalkaan alkaa koskea. No, itseasiassa pientä kipua oli koko ajan, joten pompin sitten pystyyn 15 minuutin välein. Taisin olla jaloittelemassa enemmän kuin töitä tekemässä Työpaikalla olivat kuitenkin erittäin tyytyväisiä, että tein comebackin ja tajuavat senkin, että en pysty normaaliin tahtiin hommia tekemään.  Jos nimittäin yritän puristaa liikaa, niin edessä on varmaan sitten paluu saikulle ja sitä ei kukaan halua. 

Lääkärin jälkeen näin pomoa käytävällä ja kerroin tilanteen. Pomo pyysi minua koppiinsa käymään. Klumps! Heti ajattelin, että nyt tulee jotain paskaa niskaan tai jotain. No, jotain tuli. Nimittäin lisää palkkaa! Pomo oli pistänyt mulle sopparikorotusten lisäksi vähän ylimääräistä.  Mun jatkuva palkka kitinä ja nyt tämä poissaolo on vissiin tehonnut. Hetken tunsin, että hei, mä olen korvaamaton (melkein) Oli ihan kiva tuntea, että arvostetaan. Nyt tämän positiivisen kokemuksen jälkeen en ehkä heti laitakaan työhakemuksia liikenteeseen ja sitäpaitsi tällä pärsseellä ei töitä haeta.  

Nyt täytyy sitten ilta köllötellä ja pitää kankkua levossa.  Jonkin verran on jomotusta, mutta ei mitään megasärkyä. Toivottavasti yöllä ei iske mitään kauheita särkyjä, koska sitten huonosti nukutun yön jälkeen on kurja mennä töihin. Joten asiat alkaa näyttää vähän paremmalta ja ainakin sosiaalinen elämä on vähän reipastunut kun pääsi taas töihin. Se kyllä syö naista, että en pääse harrastukseeni. Voi mennä vielä tovi, ennenkuin on siinä kunnossa, että uskaltaa edes yrittää. Grrr…

Naistenpäivän raporttia

Ex-M saapui eilen mahtavan tummanpunaisen ruusun kera ja toivotteli hyvää naistenpäivää.  Ja väänsi sitten hyvät sapuskat taas kerran. Tunnelma meinasi kyllä lopahtaa, kun ex-M puolitosissaan heitti, että hänen pitää miettiä, että heittäytyykö hän vaikkapa sinkuksi.  Huomasihan se tietty heti, että pahoitin mieleni. Kyllä se sitten nätisti mua lohduttelikin.  Ex-M haluaisi tuoda lisää keittiötavararoita mun luo. Sanoin sille, että jos meinaa sinkuksi heittäytyä, niin ei tarvitse mun luokse mitään tarvikkeita kanniskella. (Huomaatteko, pistin vähän rajaa pystyyn)

Vähän myöhemmin ex-M sitten taas alkoi puhumaan, että kyllä hän haluaa jotain keittiökamaa tuoda, niin saa paremmin kokattua mun keittiössä.  Sanoi senkin, että ei hän täällä olisi, jos hän ei haluaisi. Eikä hän ole viimeistä kertaa täällä, vaan tulee taas ensi viikolla käymään.  Tuon enempää vakuutusta ei ex-M:sta irronnut, mutta mikä sitten olisi mulle riittävästi, että uskoisin. Kirjallinen lupaus kahden todistajan allekirjoituksella varustettuna vai???  Ainakin sen “lausunnot” oli ihan vapaaehtoiset, en niitä ex-M:sta pakottamalla pusertanut. Kyllähän mä uskon, luotan ja toivon, mutta pelkään samaan aikaan, että ajan kuluessa ex-M:n mieli muuttuu taas ja mun sydän särkyy taas.  Se mikä tuntuu positiiviselta ja hyvältä, on se, että ex-M on selkeästi tsempannut muutamassa sellaisessa asiassa ja suhtautumistavassa, jotka on olleet aikaisemmin vähän ongelmallisia.  Mun sydän ihan sulaa, kun huomaan, että ex-M osaltaan yrittää.  Varovaisen toiveikas fiilis, mutta samaan aikaan pieni pelko persuuksissa, että mut hylätään taas juuri kun olen alkanut uskoa, että tästä jotain tulee.

Huomenna menen sitten taas töihin käymään ja puoskarin luo tuomiolle.  Vaikka tilanne onkin parantunut hitaasti kokoajan, niin ei ahteri ole vieläkään ihan kunnossa. Viime yönäkin oli taas kohtalaista särkyä ja epämukava olo. En oikein usko, että pystyisin istumaan 8 tuntia päivässä ja koko työviikon. Ikävä homma on vaan se, että nyt mun palkkaa sitten putoaa 70 %:iin Olis jo ihan kiva saada mun elämä takaisin…

Kaupoissa pyörähtämässä

Tänään pistin itseni liikkeelle ja raahasin ahterini kauppakeskukseen. Nyt kun joka puolella tuntuu olevan alea, mammuttimarkkinaa, keskusvaraston  tyhjennystä ja vaikka mitä. Jotain hyötyä kierroksesta olikin, kun sain melkoisen edullisesti täydennettyä kosmetiikkavarantoani. Ihan mitään megaluokan shoppauskierrosta en alkanut tekemään, joten selkäkin pysyi suht hyvin vauhdissa. Mitä nyt pientä pistosta tuntuu jalkapohjassa….

Ex-M on tulossa illemmalla käymään ja nam, laittamaan jotain syömistä.  Täytyy kyllä tunnustaa, että on mulla ollut sen kokkauksiakin kova ikävä. Ex-M on sellainen tyyppi, että se nyhjäsee herkulliset ruuat ihan tyhjästä. Siinä mielessä täydennetään toisiamme, että olen laiska perustason kokkaaja (joka ei nykyisin edes varsinaisesti kokkaa) ja ex-M taas on ihan huippu.  Meillä onkin vähän ollut se työnjako, että ex-M kokkaa ja mä siivoan :)  Saapa nähdä tuleeko tänään käytyä syvällisempiä keskusteluita. Just nyt ei ole mitään suurempaa ahdistusta, mutta toisaalta olisi mukava saada vahvistusta, että meneekö asiat nyt niin hyvin kun tuntuu.

Edit klo 18.30: Ex-M soitti ja sanoi, että sen yksi muualla päin Suomea asuva kaveri oli tullut käymään täällä ja soittanut yhtäkkiä. No, päästin ex-M:n pinteestä ja kaveria tapaamaan.  Tavataankin sitten vasta lauantaina. Kuulemma silloin on tulossa jotain oikein kunnon herkkuruokaa…

Töissä piipahtamassa

Tänään hipsin töihin vaivihkaa, vaikka olenkin edelleen saikulla. Oli pakko mennä, jotta he saavat siellä hommia eteenpäin.  Enkä ollut kuin reilut puolipäivää eikä persvärkki olisi pidempää aikaa kestänytkään.  En pysty vieläkään pitkiä pätkiä istumaan, joten vähän väliä piti pomppia pystyyn tuolista ja käppäillä ympäriinsä. Vaikka en ihan hirveästi työtäni ikävöi, niin oli kuitenkin mukava olla ihmisten ilmoilla ja jutella työkavereiden kanssa kuulumiset. Seuraavan kerran menen ensi viikon maanantaina, kun silloin mulla on seuraava puoskarikäynti. Saa nähdä tuleeko nyt sitten lähete erikoislääkärille.  En hirveästi usko, että ensi viikolla pystyn vielä töitä tekemään.

Eilen ex-M tuli vierailulle ja väänsi pientä iltapalaa meille.  Yhdessäolo sujuu mukavasti, ei ole vaivaantuneita hetkiä ja uskon, että molemmilla on ihan hyvät fiilikset. Ex-M on jo kovasti tulossa seuraavalle vierailulle perjantaina tai lauantaina. Kovasti olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että tämä homma tulee onnistumaan. Toki on pieni pelko takaraivossa, että jos parin kuukauden päästä sitten taas “jotain puuttuukin” ja jään taas yksin lehdelle soittelemaan. Tokihan tää on vielä sellaista tunnustelua, mitään päätöksiä mistään ei ole vielä tehty eikä kaikkia asioita olla vielä keskusteltu.  Ex-M myönsi (vielä ihan vapaaehtoisesti) ekaa kertaa sen, että sitä pelottaa. Siis se, että hänet petetään ja jätetään, kuten hänelle tehtiin edellisen pitkän suhteen jälkeen.  Ehkä tästä vielä hiljaa hyvä tulee…

Elä ihmeessä!

Päivät on menneet aika samankaltaisina. Mitä ihmettä nyt  selkärikon elämässä tapahtuisikaan? Sairasloman kuudes viikko on alkanut. Vähän olen aktivoitunut ja tehnyt kotitöitä. Siivonnut, pessyt pyykkiä, silittänyt. Pieni puuhastelu tuntuu ihan hyvältä sohvalla makoilun sijaan. Tänään olin taas osteopaatilla hoidossa.  Tilanne on selkeästi parantunut, mutta jumissa oleva kohta ei millään halua pysyä oikeassa asennossa.  Lyhyehköjä istumisia pystyn jo tekemään ilman megajalkasärkyä. Särkylääkkeitä en ole enää juurikaan tarvinnut.  Kovin hidasta tämä tuntuu olevan…

Iltalehdessä oli juttua kiltteydestä, siis naisen kiltteydestä.  Tässä otetta Hilkka Olkinuoran uudesta kirjasta:

Kiltti tekee muita iloiseksi, mutta ei osaa enää itse iloita. Rajaton kiltti on altis riippuvuudelle. Naisen tahtominen lannistetaan usein jo lapsuudessa. Kiltti tyttö on tottunut toivomaan ja odottamaan.

Kuulostipa sen verran tutulta, että hoitoreissullani ostin tuon kirjan: Elä ihmeessä!Kirja naiselle.

Muutamia kohtia jo luin tuosta kirjasta. Tästä lauseesta tuli heti muistoja mieleen: “Kiltit tytöt istutetaan koulussa pahispoikien väliin puskureiksi. ” Juuri näin on minulle tehty ala-asteella. Olin kiltti tyttö, joka ei pienistä pelästynyt. Olinhan tottunut isonveljen kanssa meuhkaamaan ja tappelemaan. Osasin pitää puoliani, mutta koulussa ei enää saanut. Luokassa pulpetit oli järjestetty kaksittain.  Tietenkin sain aina viereeni sen luokan pahiksen, pikkupsykon. Siis kuka se sillä hetkellä olikin. Vaikka en psykoa pelännytkään, niin olo oli epämukava. Nyt tajuan miksi. Siksi, että piti olla kiltisti ja hiljaa. Puolustautuminen ei tullut kuuloonkaan, piti vaan kärsiä hiljaa.  Näin ainakin luulin. En tainnut edes osata kuvitellakaan, että opettaja jotenkin pitäisi minun puoliani.  Tai että valittaminen auttaisi. Saatikka, että olisin ladannut häirikköä päin näköä.  Näinhän olisin tehnyt vaikkapa veljelleni, mutta kun koulussa ei saanut.  Muistan erityisesti yhden kuvaamataidon tunnin. Olin saanut huolella tehdyn vesivärityön valmiiksi. Psyko tietenkin noteerasi sen ja roiski omalla pensselillään minun työhöni roiskeita. Olin jumalattoman loukkaantunut, mutta keskityin vain kuivaamaan ja peittämään pahimmat roiskeet.  Opettajalle en tietenkään mitään sanonut, eihän se nyt olisi ollut kilttiä kannella, eihän. Voi kauheeta, alkaako se todellakin näin nuoresta iästä?