Sateenkaari

Ketutusta ja vatvontaa

Nyt alkoi ketuttamaan! Olen tässä vähitellen kertonut lähipiirille ja ystäville, että olen palannut yhteen mM:n kanssa. Tänään kerroin yhdelle vanhalle ystävälleni asiasta.  Hänen eka kommentinsa oli, että “oletko tosissasi”. Siis täh, eikun leikillänihän minä.  Näin kysyy nainen, joka ei ole koskaan asunut yksin ja jolla ei koskaan ole ollut omaa kotia. Asunut vanhempiensa kanssa ja sitten muuttanut yleensä parissa kuukaudessa poikaystävän luo. Kun suhde on mennyt poikki, niin on muuttanut takaisin vanhempien luo ja sieltä sitten seuraavan poikaystävän luo. No, nyt hän on ollut kymmenen vuotta saman miehen kanssa, naimisissa ja yhteinen koti. Mun mielestä oli vaan melkoisen asiaton kommentti ja ihan kuin olisin ollut tekemässä jotain tosi harkitsematonta, kuten esimerkiksi muuttamassa parin kuukauden tuttavuuden kanssa yhteen.

Sinänsä on jännä, miten olen saanut vastaan kahdenlaista kommenttia. Joko ihmettelyä/järkytystä tai sitten kannustusta. Vanhempani hetkeksi järkyttyivät näistä uutisista. Helppohan se siinä on esittää mustavalkoista ja sanoa, että jos erotaan, niin sitten se on kerrasta poikki. Helppo sanoa, kun on ollut yhdessä melkein 50 vuotta saman ihmisen kanssa.  No, onhan ne tuon uutisen jälkeen jo rentoutuneet ja toivottaneet parasta. Olisi se musta outoa, jos ei voisi edes miettiä uudelleen yrittämistä ja asioiden selvittämistä. Ihmiset tekee virheitä ja anteeksiantokin on keksitty.  Tajuan kyllä, että jos ei ole rankkaa eroa koskaan kokenut tai siitä on kulunut pitkä aika, niin ei voi ymmärtää miten vaikeaa on yleensäkään päästä uuden suhteen alkuun ja mitä vastoinkäymisiä ja pelkofiiliksiä siihen voi sisältyä. Tuntuu siltä, että jotenkin epäsuorasti uudelleen yrittäminen tuomitaan. Se ei tietenkään ole tuomittavaa, jos roikkuu puolikuolleessa avioliitossa.  Jeps, katkera kommentti, mutta joskus kommentit ärsyttää.  En nyt suoranaisesti viittaa tällä kehenkään, tämä on enemmänkin yleinen katkera kommentti

No, sitten nämä kannustajat ja rohkaisijat. He ovat ihmisiä, joilla on ollut elämässä kaikenlaista kriisiä, parisuhde ja sen sellaista. Takana rankkaa eroa ja vaikeudet käynnistää uutta suhdetta.  Sinkkuiluvaihetta ja pelkoa siitä, että ei löydä ketään.  Ei varmaan tarvitse enempää kertoa. Joka tapauksessa nämä ihmiset ovat toivottaneet onnea, rohkaisseet selvittämään ja yrittämään uudelleen ja myös neuvoneet olemaan murehtimatta liikaa etukäteen. He tietävät, ettei uutta suhdetta ole aina helppo löytää tässä iässä. Markkinatilanne kun ei ole miestarjonnan puolesta niin houkutteleva.  On eronnutta, karannutta, rikkinäistä, sitoutumiskyvytöntä, pienten lasten isää. Ihan rehellisesti voi sanoa, että en halua miestä, jolla on pienet lapset. Samaa sanoi yksi leskeksi jäänyt lapseton sukulaiseni,  että se olisi kauhistus myös hänelle, että joka toinen viikonloppu kämppään poukkaisi pari pikkupentua. Toisille tuo sopii ja on oikein hyvä niin, itseäni en vaan osaisi kuvitella äitipuolen rooliin. Myöskään vastaeronnutta en halua ja riittää vaan kun muistelee sitä, että miten pahasti koppa oli omien erojen jälkeen sekaisin. No thanks. Kiteyttynä siis, että jos tuolta porukasta helmen löytää, niin siitä on pidettävä kiinni vastoinkäymisistä huolimatta. Siis tiettyyn rajaan asti.

Kaikenlaista kommenttia sitä on siis kuultu.  Eron yhteydessä esimerkiksi, että “meri on täynnä kaloja, niin ettei kannata yhden perään liikaa surra”.  Eihän nyt vastaeronneelle voi noin sanoa, vaikka tajuan kyllä että tuo oli tarkoitettu lohduksi. Arvaattekin varmaan, että tuo kommentti tuli pitkään parisuhteessa olleelta.  Tuskinpa hän noista kaloista kauheasti riemuitsisi, jos miehensä hänet jättäisi. Noup. 

Jotenkin nämä “tuomitsijat” kokevat, että toisen jättäminen on perisynti ja ultimate loukkaus. Onhan sillä toisella oikeus jättää, mutta sitten täytyy vaan tajuta ettei välttämättä automaattisesti saa uutta mahdollisuutta.  Tuntuuhan se toki hirveän pahalta, mutta sen pystyn kuitenkin antamaan anteeksi. Pettämistä tuskin pystyisin. Onneksi siitä ei meidän tapauksessa ollut kyse, kun mitään kolmansia pyöriä ei ollut mukava. Paitsi ehkä jokin vanha haamu joka on nyt saanut lähdöt.  Tuntuu, että pitkään suhteessa olleet ihmiset eivät tajua, mitä tämä nykymeininki oikein on.  Muistan kun pari vuotta sitten valistin yhtä ystävääni, joka oli eronnut 20-vuotisesta avioliitosta. Hän oli hyvin järkyttynyt miten näitä suhdeasioita nykyisin hoidellaan.  Kyllä hän sitten myöhemmin kiitteli, että olipa hyvä, että vähän varoittelin, niin ettei tullut niin pahasti kynsille heti.

Tosissaan tässä minun ja mM:n tauko/selvittelyvaiheessa en lähiympäristölle kauheasti tästä puhunut. Ihan sattuneesta syystä. Vain parille sellaiselle, jotka ovat samanlaista kokeneet. Ja tietenkin te rakkaat blogikaverit, te olette olleet aivan mahtava tuki. En tiedä, että olisinko ilman teitin rohkaisuja ja neuvoja uskaltanut enää mitään yrittääkään. Iso kiitos ja hali teille!!!

Tulihan sitä taas mouhottua ja päästettyä katkeria kommentteja, mutta kyllä ketutuskin väheni ja olo keveni.  Murr! Ei muuta kun vatvontaa kehiin hyvät ystävät

Sunnuntain sekalaista

Vappuloma vetelee viimeisiään. Huomenna pitää mennä taas töihin Täytyy kyllä sanoa, että tämä (lepo)loma tuli todella tarpeeseen. Muutamana päivänä olo oli aika kurja, siis allergian takia eikä juhlinnan.  Oli sopivasti pientä ohjelmaa ja kunnolla aikaa lepäillä, ottaa päikkärit ja löhötä toimettomana.

Tänään olin kummipojan synttäreillä. Kyllä oli pikkujätkä ihmeissään ja onnesta soikeena saamistaan lahjoista.  Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kauhea jyrähdys - ukkonen.  Lisää jyrähtelyä ja sitten ah ihanaa kunnon kaatosade! Ihana päivän pelastus tän kaiken allergiatuskailun keskellä!!!  Olo alkoi kummasti helpottua ja autokin sai samalla kunnon pesut Kun pääsin synttäreiltä kotiin, niin ei muuta kuin vaatteiden vaihto ja ulos kävelylenkille.  Voi sitä ihanaa kosteutta ja raikkautta!  Ihanaa vihreyttä ja lintujen laulua! Sillä hetkellä tosiaan tuntui, että mulla ei ole huolen häivääkään Oli aivan mahtava fiilis pitkästä aikaa päästä ulkoilemaan.

Viime yönä näin pitkästä pitkästä aikaa unta ex-X:stä.  Oltiin jossain tuntemattomassa paikassa, huoneessa istuskelemassa.  Mitään ei tapahtunut eikä edes puhuttu  mitään. Ex-X:n kasvotkin olivat varjossa, mutta tiesin ja tunsin että se on hän.  Ainut mikä tuosta unesta oikeastaan jäikin mieleen oli se tunnelma.  Rauhallinen, tyytyväinen olo. Onni siitä, että sai olla hänen seurassaan. Pieni ikävänkin riipaisu. Yhteenkuuluvuuden tunne.  Siis ne tutut tunteet silloin joskus “vanhoina hyvinä aikoina”.  Kun sitten heräsin, niin en kyllä mitään ikävää tuntenut.  Lähinnä ihmetystä. No, eihän se nyt ihme ollutkaan, että juuri nyt unta näin. Erosta on pian kulunut 3,5  vuotta ja mikä tärkeämpää, 3 vuotta on kulunut siitä kun ex-X:n uudet kakkos -ja pullat uunissa kuviot paljastuivat.  Aina ne näin keväisin jotenkin putkahtavat mieleen. Vaikka en asiaa sen erityisemmin enää sure, niin jotenkin ne aina tulevat mieleen.  En sure enkä kaipaa, mutta en tiedä pystynkö unohtamaan. Sen verran järkyttävät nuo tapahtumat olivat.

Sen verran jäi unen “kasvottomuus” vaivaamaan, että googletin ja löysin tän vuoden puolella otettuja harrastuskuvia ex-X:sta. Nyt on nimittäin sen verran paljon aikaa jo kulunut, että voin noin tehdä iman, että elämä järkkyy.  Eka ajatus kuvista oli, että toltako se nyt sitten näyttääkin. Loisto ja viehätys olivat poissa.  Pientä tukevoitumista vyötäröllä ja tukkakin harventunut - siis selvää vanhentumista :)  Täytyy kyllä (salaa tyytyväisena) todeta, että vaikka ollaan saman verran vanhennettu (siis vuosissa), niin nämä vuodet ovat muuttaneet minua parempaan ja häntä huonompaan. Ihan niinkuin sillä olisi mitään väliä, mutta kuitenkin.  Ex-X oli myös kaikissa kuvissa varsin ilmeetön, mikä sinänsä on ihme. Missä on se ilveilevä ja hymyilevä mies, jonka tunsin. No, nuohan ovat vaan kuvia, mutta ei niistä kauhean positiivista henkeä välittynyt.  Se ainakin tuli selväksi, että en hänen peräänsä millään tapaa haikaile. On vaan niin vaikea unohtaa tapahtuneet ja antaa anteeksi. Ehkä jonain päivänä…

Todellinen ikäväni kohde on siis edelleenkin työmatkalla ja kotiutuu tiistaina.  Se on kyllä lyhyt ilo, kun mM:n joutuu viikonlopuksi vielä yhdelle työkeikalle. Sen jälkeen mM:n työkiireet on ohitse ja voidaan palata taas normaaliin. Mikäs sen ihanampaa, kun saadaan taas rauhassa viettää aikaa yhdessä ja nauttia kesän alusta. 

Pirteää vapun jälkeistä elämää kaikille!